RAKENTAMISEEN KOHDISTETAAN eri tahoilta vaatimuksia, joiden yhteensovittaminen ei aina ole saumatonta. Kun tehdään energiatehokkaita rakennuksia, täytyy sisäilman laadusta pitää kiinni kaikin keinoin. Onneksi siilomentaliteetista ollaan pääsemässä eroon ja sillanrakentajia jo löytyy.
Esimerkiksi matalaenergiarakentamista kohti otettiin kelpo askel jo vuoden 2010 tiukentuneiden rakennusmääräysten myötä, ja energiamääräykset ovat tiukentuneet edelleen vuoden 2012 rakennusmääräyksissä. Ei ole yllätys, että julkista tilaa ohjaillaan vieläkin tarmokkaammin kuin yksityistä rakentamista – ja että EU:n direktiivit luovat painetta kotipesään.
Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi EPBD (Energy Performance of Buildings Directive) edellyttää, että kaikkien julkisten rakennusten on oltava 31.12.2018 jälkeen lähes nollaenergiarakennuksia. Direktiivi vielä laajentaa soveltamisaluettaan siten, että vuoden 2020 päättyessä määräys kattaa kaikki uudet rakennukset, ei vain julkisia rakennuksia.
EU on velvoittanut jäsenmaat laatimaan kansalliset suunnitelmansa ”nollakantaan” siirtymisestä ja sisällyttämään niihin yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten lähes nollaenergiarakennusten määritelmää käytännössä sovelletaan, paikalliset olosuhteet ja normit huomioiden.
Suomessa energiatehokkuuden tasot on ilmaistu E-luvulla (rakennusten kokonaisenergiankulutus). Kotimaisessa katsannossa nämä energiatehokkuustasot ovat yksi lähtökohta myös lähes nollaenergiarakentamisen kansallisessa määrittämisessä.
EPBD-direktiivissä puhutaan ”lähes nollaenergiarakennuksista”, mikä tietenkin herättää kysymyksen: kuinka luovaa tulkintaa tuo ’lähes’ sietää? – Konsensus tuntuu olevan, että kyseisillä rakennuksilla tulee olla erittäin korkea energiatehokkuus. Lisäksi rakennuksen käyttämä lähes olematon tai erittäin vähäinen energiamäärä tulisi olla hyvin laajalti katettavissa uusiutuvista lähteistä olevalla energialla – mukaan lukien paikan päällä (tai ainakin rakennuksen lähellä) tuotettava, uusiutuvista lähteistä peräisin oleva energia.
EU:lla on myös Energiatehokkuusdirektiivi EED (Energy Efficiency Directive), joka edellyttää yleisemmin mm. pitkän aikavälin strategiaa rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen, koskien erityisesti rakennusten peruskorjausta.
Direktiivi heijastunee myös uudisrakentamiseen. Tämä voi liittyä mm. julkisten hankintojen tekemiseen, kun on kyse julkisen rakennuksen korjaamisesta tai energiakulutuksen mittaamisesta, energiatehokkuudesta tiedottamisesta tai vaikkapa rakennusten energiakatselmuksista.
Uusiutuvan energian käytön edistämisdirektiivi RES (Renewable Energy Sources Directive) taas painottaa, että jäsenvaltioiden on rakennussäännöksissään ja -määräyksissään tai muulla tavalla vastaavin vaikutuksin tarvittaessa edellytettävä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäistasoa uusissa ja perusteellisesti kunnostettavissa olemassa olevissa rakennuksissa.
Valtiolla on tavoitteita myös ihan EU:sta riippumatta. Sisäilmapuolella Suomen keihäänkärkihanke on tuore Terveet tilat 2028 -toimenpideohjelma, joka edistää kokonaisvaltaista hyvinvointia ja käyttäjien huomioon ottamista julkisissa rakennuksissa. Ohjelman tavoitteena on julkisten rakennusten tervehdyttäminen ja sisäilmasta oireilevien hoidon ja kuntoutuksen tehostaminen.
Terveet Tilat 2028 -ohjelmaan kuuluu monipuolinen SisäNyt -hanke, josta vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Työterveyslaitos ja Kuntaliitto. Tässä kuviossa THL:n vastuulla on asuntojen, päiväkotien ja koulujen sisäilmaongelmien ja oireilevien määrien selvittäminen; Työterveyslaitos selvittää, onko sisäilmaongelmien ratkaisutavoissa tai määrissä eroja, kun rakennuksen omistaa yksityinen, kunta tai valtio; Kuntaliitto kartoittaa sisäilmaongelmaisten rakennusten osuutta julkisella sektorilla ja tekee vertailua Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä.
Kovaan kompetenssiin nojaavalle hankkeelle on helppo toivoa menestystä.
Petri Charpentier
