Petri Annila
Julkisivuyhdistys ry:n toiminnanjohtaja
Rakentamisen laatu on usein eri medioissa keskustelun aiheena ja valitettavasti useimmin negatiivisten esimerkkien kautta. Näissä keskusteluissa unohtuu monesti yksi oleellinen asia, minkä johdosta rakentaminen saattaa ajautua tulokseen, joka ei ole rakennuksen loppukäyttäjää tyydyttävä. Suomessa lainsäädäntö asettaa rakentamiseen vähimmäistason ja usein rakentamisessa pyritään vain tähän vähimmäistasoon joko tietoisesti tai tiedostamatta. Samanaikaisesti Suomessa on kuitenkin useita yhdistyksiä ja yhteisöjä, jotka toiminnallaan pyrkivät parantamaan rakentamisen laatua. Julkisivuyhdistys ry:n lisäksi tällaisia yhteisöjä ovat mm. Suomen Betoniyhdistys ry, Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL sekä Rakennustietosäätiö RTS ihan vain muutamia mainiten.
Näillä parempaa rakentamisen laatua tavoittelevilla yhteisöillä on tuhansia sivuja erilaisia rakentamista koskevia ohjeita, jotka esittävät sitä välillä kadoksissa olevaa hyvää rakentamistapaa. Nämä ohjeistukset eivät kuitenkaan ole automaattisesti velvoittavia rakennus- tai korjaushankkeissa, vaan tilaajan pitää osata asettaa hankkeen tavoitteet näihin ohjeisiin peilaten ja myös vaatia kyseisten, lakiin nähden ylimääräisten, laatukriteereiden täyttymistä hankkeen asiakirjoissa ja urakkasopimuksissa.
Esimerkiksi voidaan ottaa taloyhtiön julkisivuremontti. Nykyisin käytössä olevilla materiaaleilla julkisivu ajautuu ajan kuluessa väistämättä tilanteeseen, jossa rakenteen ja materiaalien tekninen käyttöikä tulee täyteen ja peruskorjaus on välttämätön. Näin taloyhtiöillä, kiinteistön omistajilla tai yksityishenkilöillä on edessään väistämättä korjaushankkeita, jotka kustannuksiensa johdosta vaativat toteutukseen usein myös lainarahaa.
Lopputuloksen kannalta oleellista on, lähdetäänkö korjaushanketta toteuttamaan lain asettamien vähimmäistason vaatimusten pohjalta vai asetetaanko valmiille korjatulle rakennukselle korkeampia laatuvaatimuksia. Näitä voivat olla esimerkiksi julkisivun arkkitehtuuri, valmiin julkisivun ulkonäkövaatimukset sekä materiaalien ja rakenteiden tavanomaista pidempi käyttöikä. Energiatehokkuudenkin osalta laki asettaa vain vähimmäisvaatimuksen, mutta rakennuksesta ja rakenteesta voidaan luonnollisesti tehdä energiatehokkaampia.
Laatutason nosto näkyy väistämättä hankkeen kustannuksissa, mutta toisaalta prosentuaalinen korotus niihin pakollisiin ja väistämättömiin kustannuksiin voi olla maltillinen. Laatutason nostolla rakennus saadaan erottumaan ympäristöstään positiivisesti, mikä nostaa sen arvoa ja arvostusta. Materiaaleihin tehdyt panostukset taas tuovat säästöä tarkasteltaessa rakennuksen koko elinkaarta. Tällöin pieni lisäpanostus hankkeeseen todennäköisesti maksaa itsensä takaisin elinkaaren aikana.
Mikä sitten voi mennä pieleen, jos korjaus toteutetaan lain vähimmäisvaatimuksen pohjalta? Monikin asia, mutta tyypillinen esimerkki on valmiin lopputuloksen ulkonäölliset asiat: lain mukaan julkisivu saattaa täyttää tehtävänsä, mutta käyttäjää voivat häiritä valmiin pinnan epätasaisuudet, ulkonäkövirheet sekä tavoittelemattomat värivaihtelut. Tilaajan asettamista tavoitteista ja tehdyistä sopimuksista sitten riippuu, onko kukaan velvollinen korjaamaan näitä puutteita.
Hyvä rakentamistapa on edelleen olemassa vähintään rakentamisen parempaan laatuun tähtäävien yhteisöjen ohjeissa, joista ne voidaan ottaa osaksi jokaista korjaus- ja rakennushanketta. Rakentamisen ei tarvitse olla lainsäädännön asettamaa vähimmäistasoa.
Petri Annila
Julkisivuyhdstys ry:n toimitusjohtaja
