Teksti: Jukka Lahdensivu
Rakentamisen vähähiilisyys on ollut tapetilla nyt muutaman vuoden. Suomen valtiolla sekä kaupungeilla on varsin kunnianhimoisia tavoitteita hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Tavoitellaan jopa hiilineutraalisuutta varsin nopealla aikataululla. Rakentamisella ja rakennusten energiankulutuksella on esitetty olevan merkittävä vaikutus näiden tavoitteiden saavuttamiseen.
Suurin osa vanhemman rakennuskannan hiilijalanjäljestä syntyy rakennusten käytönaikana käytetystä lämmitysenergiasta. Karkeasti energiankulutus jakaantuu 1980-luvun kerrostalossa tasan ilmanvaihdon, lämpimän käyttöveden ja johtumishäviöiden kesken (Entelkor-tutkimus 2012).
Näistä kahteen ensin mainittuun rakennuksen käyttäjällä on vaikutusmahdollisuuksia, mutta johtumishäviöiden pienentäminen edellyttää esimerkiksi ikkunoiden uusimista energiatehokkaampiin ja/tai julkisivujen lisälämmöneristämistä julkisivukorjausten yhteydessä
Uudisrakentamisessa rakennusten energiatehokkuutta on pyritty määrätietoisesti parantamaan muun muassa kiristämällä uudisrakennusten lämmöneristysmääräyksiä vuodesta 2010 lähtien. Tällöin rakentamisvaiheen hiilijalanjäljen suhteellinen osuus on kasvanut, vaikka hiilijalanjäljen absoluuttinen lukuarvo on pysynyt suunnilleen ennallaan.
Uudisrakennuksissa rakennuksen hiilijalanjälki muodostuu suurimmalta osin rakennusmateriaalien valmistamisesta. Energiaintensiivisiä materiaaleja ovat esimerkiksi lasi, teräs, mineraalivillalämmöneristeet sekä sementin valmistus. Näitä kaikkia tarvitaan rakentamisessa suuria määriä.
Rakennustuoteteollisuus on vastannut haasteeseen kehittämällä vähähiilisempää betonia, joka pienentää betonielementtikerrostalon hiilijalanjälkeä noin 25 % (Betoni 4/2022). Tällöin päästään samaan tasoon puukerrostalon kanssa.
Sementinvalmistus- ja terästeollisuus ovat julkisuudessa kertoneet kehitystoimistaan, joilla vähennetään merkittävästi näiden tuotteiden valmistuksen hiilijalanjälkeä. Asuinkerrostaloissa rakennuksen rungon osuus koko rakennuksen hiilijalanjäljestä on tyypillisesti 60-80 % julkisivujen osuuden ollessa alle 10 %.
Eri julkisivurakenteiden hiilijalanjälkeä on tarkasteltu Tampereen teknillisen yliopiston tutkimuksessa vuonna 2016. Ko. tutkimuksessa julkisivujen rakentamisvaiheen lisäksi hiilijalanjälkeä kasvattaa merkittävästi julkisivun mahdollinen huoltotarve rakennuksen elinkaaren aikana.
Julkisivut, parvekkeet ja vesikatot ovat rakenteita, jotka altistuvat paikoin ankarallekin säärasitukselle, jolloin niiden huoltotarve ratkaisee koko elinkaaren ympäristövaikutuksen. Mitä enemmän ja tiheämmin huoltotoimia tarvitaan, sitä suuremmaksi muodostuu elinkaaren aikainen hiilijalanjälki.
Kuten tuosta edellä olevasta voidaan päätellä, on korjausrakentaminen usein hiilijalanjäljen kannalta parempi ratkaisu kuin olemassa olevan rakennuksen purkaminen ja uuden rakentaminen tilalle. Tähän päätelmään on tultu myös Tampereen yliopiston Purkuko-tutkimuksessa (2021), missä vertailtiin koulurakennuksen peruskorjausta vastaavan kokoisen koulun uudisrakentamiseen.
Rakennuksen runkoon on sitoutuneena niin paljon materiaalia, joka säilyy vaurioitumattomana lämpimässä rakennuksessa vuosisatoja, jos rakenteiden kuormitukset eivät käytön tai käyttötarkoituksen muuttuessa kasva. Säälle alttiiden rakennusosien korjaamisella ja uusimisella on rungon uusimiseen verrattuna varsin maltillinen ympäristövaikutus.
Rakennusten elinkaaritarkasteluissa pitää ottaa koko käyttöikä huomioon. Huoltotoimet voivat kasvattaa merkittävästi elinkaaren aikaisia ympäristövaikutuksia, jolloin vain tuotteiden valmistusvaiheen päästöjä tarkastelemalla voidaan tehdä kestämättömiä päätöksiä.
Jukka Lahdensivu
tekniikan tohtori
Tampereen yliopisto / Ramboll Finland Oy
Julkisivuyhdistys – JSY ry / hallituksen jäsen
