Suomalaisessa rakentamisessa on totuttu suunnittelemaan ennen kaikkea kylmää ilmastoa varten. Rakennusten on pitänyt kestää pakkasta, lunta, kosteutta ja suuria lämpötilaeroja. Nyt suunnittelupöydälle on tullut uusi joukko kysymyksiä: miten rakennus toimii pitkittyneiden hellejaksojen aikana, kuinka sisätilat pysyvät miellyttävinä ilman jatkuvaa jäähdytystä ja miten tontilla hallitaan kasvavia sadevesimääriä?
Kuumuuteen varautuminen vaikuttaa jo rakennuksen arkkitehtuuriin. Auringonsuojauksesta, ikkunoiden koosta ja suunnasta, ulkopuolisista varjostuksista sekä luonnollisesta ilmanvaihdosta tulee entistä tärkeämpiä suunnitteluratkaisuja. Myös rakennuksen massoittelu ja tilojen sijoittelu voivat vaikuttaa siihen, kuinka paljon lämpöä sisätiloihin kertyy.
Sama koskee rakennuksen ympäristöä. Rankkasateiden yleistyessä vettä ei voida tarkastella vain viemäröintikysymyksenä. Viheralueet, painanteet, läpäisevät pinnat, hulevesien viivytys ja puusto voivat muodostaa osan tontin toiminnallista ja arkkitehtonista kokonaisuutta. Samalla kasvillisuus tarjoaa varjostusta ja tukee kaupunkiympäristön luonnon monimuotoisuutta.
Ilmastoon sopeutuminen ei kuitenkaan tarkoita, että rakennuksista pitäisi tehdä teknisesti yhä monimutkaisempia. Päinvastoin. Passiiviset ratkaisut, kuten rakennuksen suuntaus, varjostus, materiaalivalinnat ja kasvillisuus, voivat vähentää teknisten järjestelmien kuormitusta ja parantaa rakennuksen toimintavarmuutta.
Muuttuva ilmasto haastaa arkkitehtuurin katsomaan rakennusta nykyistä pidemmälle. Hyvä suunnittelu ei vastaa vain tämän päivän olosuhteisiin, vaan ennakoi sitä ympäristöä, jossa rakennus tulee toimimaan vuosikymmenten ajan. Suomessakin on aika suunnitella rakennuksia, jotka osaavat varautua sekä pakkaseen että helteeseen.
PETRI CHARPENTIER














