Osallistaminen tulee voimalla kaupunkisuunnitteluun ja hyvä niin: alkuasukkailla on usein paras ”tatsi” paikallisiin, jaettuihin arvoihin. Harva kansalainen kuitenkaan on kaupunkisuunnittelun ammattilainen, joka osaa ottaa kaikki vaativan kehitysprojektin lähtökohdat huomioon.
Osallistaminen pitäisikin nähdä vuoropuheluna, jossa esitellään vaihtoehtoja ja mietitään yhdessä, miten
haasteet taklataan. Samalla pitää muistaa kaupunkikehittämisen ”maratonluonne”: projektit ovat pitkiä, olipa sitten
kyse metron tai kaupunginosan rakentamisesta. Sadassa vuodessa kaikki tasoittuu, kuten Utin laskuvarjojääkärit
sanovat.
Kansalaisaktiivisuus nostaa päätään myös kaupunkisuunnittelussa – missä taas on hyvät ja huonot puolensa.
Hyvää on ylipäänsä se, että ihmiset välittävät asumisympäristöstään tarpeeksi, että ovat valmiit uhraamaan omaa
aikaansa sen kehittämiseen. Huonoa on se, että pienet (mutta kovaääniset) ryhmät pystyvät vääristämään yleistä
keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaiseksi. Iltapäivälehden klikkiotsikossa lukee ”kansa raivostui”, jos
kriitikoita on kourallinen.
Osallistaminen suurissa hankkeissa vaatii aluksi aitoa kuuntelua ja sitten aitoa sitouttamista. Esimerkiksi
keskustakirjasto Oodin suunnitteluprosessista jäi hyvä mieli – ”tulevaisuuden kirjastoa” läpivalaistiin monesta
kulmasta ja kaikki saivat sanoa sanansa kansalliseen hankkeeseen. Valmiista talosta on helppo sanoa, että se on
upea näyteikkuna suomalaiseen sivistysosaamiseen.
Maailmalla valtaa alaa participatory architecture eli osallistava arkkitehtuuri. Myös osallistavassa arkkitehtuurissa
on olennaista ottaa lähiyhteisö mukaan jo projektin suunnitteluvaiheessa. Näin varmistetaan, että yhteisön alueelle
rakennettava rakennus vastaa juuri kyseisen yhteisön tarpeita ja toiveita. Osallistava arkkitehtuuri voi näin ollen
purkaa esimerkiksi kulttuurisia miinoja etukäteen. Mikäli yhteisö ei ota julkista rakennusta omakseen, se on
kaukana menestystarinasta.
Arkkitehdit ilman rajoja on yksi esimerkki siitä, miten arkkitehdit voivat auttaa ratkaisemaan globaaleja
sosiaalisia haasteita.
Nyt jo tunnustetaan, että osallistavaa arkkitehtuuria voi käyttää välineenä entistä paremman maailman
luomisessa. Kun arkkitehtuurin keinoja käytetään esimerkiksi tasa-arvon ja ekologisuuden edistämiseen, voidaan
saada paljon aikaan.
Kehitysyhteistyö on hyvä esimerkki eettisestä toimintakentästä, jolle arkkitehtuurilla on paljon tarjottavaa.
Arkkitehti voi omalla osaamisellaan esimerkiksi auttaa köyhien asuinalueiden – tai suoranaisten slummien –
kehittämisessä, vaikka sitten pieninkin askelin. Arkkitehdit voivat myös edesauttaa maahanmuuttajien integroimista
yhteiskuntaan – erilaisten kulttuuritaustojen mukanaan tuomat tarpeet ja toiveet ovat keskeisellä sijalla tässä työssä.
Kehitysmaissa tapahtuva kiivastahtinen kaupungistuminen on iso haaste: slummiutuminen lisääntyy,
puhtaasta vedestä on pulaa, ilmansaasteet ja jäteongelmat heikentävät elämänlaatua, infrastruktuuri on palasina…
Arkkitehtien ja muiden suunnittelijoiden panosta tarvitaan näiden ongelmavyyhtien purkamiseen.
Suomalaisia arkkitehtejä onkin jo nähty maailmalla näiden haasteiden kimpussa. Esimerkiksi Kambodzaan
rakennettiin Kouk Khleangin nuorisotalo osallistavan arkkitehtuurin hengessä, yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja
tilan tulevien käyttäjien kanssa. Valmiit tilat auttavat alueen köyhiä nuoria kouluttautumaan, mikä voi avata monelle
heistä oven entistä parempaan tulevaisuuteen.
Kun tilojen kohderyhmä sai olla mukana tilojen suunnittelussa, he sitoutuivat tiloihin ja niiden ylläpitämiseen
tavallista vahvemmin. Samalla suomalainen arkkitehti oppii myös paljon siitä, miten erilaiset todellisuudet ovat
olemassa rinnakkain – ja miten myös käsitys tilasta voi olla mitä kulttuurisidonnaisin asia.
PETRI CHARPENTIER
