Länsimetron viimein käynnistyttyä huomio voidaan kääntää aikatauluista estetiikkaan. Uusien metroasemien visuaalisuus on suunniteltu ja toteutettu erittäin kunnianhimoisesti.
Länsimetro Oy:n linjausten mukaan kullekin uudelle metroasemalle haluttiin oma identiteetti, jonka perusteella matkustaja erottaa asemat helposti toisistaan. Lisäksi ideana oli, että asemien arkkitehtuuri tukee kaupunkikuvaa valaistuksella, materiaaleilla, akustiikalla ja taiteella.
Tässä todella on onnistuttu. On helppo veikata, että asemien tarjoilema ”eye candy” tulee herättämään kosolti myös kansainvälistä huomiota. Parin minuutin metromatkan aikana matkustaja siirtyy parhaimmillaan kuin toiseen maailmaan.
Se, että metro voi liikuttaa ihmisiä muutenkin kuin fyysisesti, ei sinänsä ole mikään uusi juttu, vaan liittyy julkisen tilan ”kunnianpalautukseen”. Kauneus on nyt tavoiteltava asia, joka saa kaupunkien virkamiehet ramppaamaan seminaareissa ja tutustumaan benchmark-kohteisiin ympäri maailman.
Esimerkiksi Napolissa on yksi Euroopan näyttävimmistä metroista, jonka suunnittelijakaartissa on alan ykkösnimiä. Tukholmassa maan alta löytyy ”maailman pisin taidenäyttely” ja Wien on brändännyt kolme metrolinjaansa taidelinjoiksi. Kaikkien maanalaisten äiti, New Yorkin metro, pursuaa tasokasta nykytaidetta aina siinä määrin, että on julkaissut asemista taideoppaankin.
Länsimetron kahdeksan asemaa – Lauttasaari, Koivusaari, Keilaniemi, Aalto-yliopisto, Tapiola, Urheilupuisto, Niittykumpu ja Matinkylä – ovat omanlaisiaan persoonia jo heti startissa.
Kenties “pyhin” metroasema on Tapiola, historiallisista syistä. Puutarhakaupungin metroasema on samanaikaisesti upean futuristinen ja kiehtovan retro – kiitos asemalaiturin kattoon asennettujen, avaruusalusta muistuttavien kupujen. Tapiolan asema on muihin asemiin verrattuna poikkeuksellisen korkea ja mahdollistaa erilaisen ”ilmaherruuden”.
Toisaalta innovaatioyliopisto Aallon pysäkki ei voi olla muotopuoli sekään – yhdistyyhän yliopiston DNA:ssa design-, bisnes- ja insinööriosaaminen. Ja kyllä Otaniemessä renessanssiinsinööri viihtyy, siitä pitää huolen upea, ruosteenhehkuinen corten-teräs, joka komppaa maukkaasti asemaa ympäröivää, edelleen rakentuvaa kampusta. Alvar Aallon sinänsä simppeli visio punatiilisistä rakennuksista keskellä vihreää metsää nousee ikään kuin uudelle tasolle.
Samaa kampushenkeä on ripaus myös Keilaniemessä, vaikka siellä tehdään bisnestä eikä opiskella sitä. Kiiltävä, jopa sliipattu fiilis välittyy vahvasti, mutta ei mene yli. Täällä katon LEDvalot sykkivät digiajassa ja pukumies voi synkronisoida itsensä ulkoilmassa odottavien lasitornien maailmaan.
Entä sitten suomalainen luonto? – Parhaiten luontofiiliksen saa päälle Lauttasaaressa ja Koivusaaressa, joissa on tarkoituksella sisarnäköä. Lauttasaaressa teemana on lumi ja jää; Koivusaaressa hallitsevat vesi ja meri. (Koivusaari on ainoa meren alla sijaitseva suomalainen metroasema.)
Niittykummussa repäistään taidekärjellä: Mari Rantanen sommitteli teoksen, joka on samalla seinäverhous ja osa tilan akustointia. Urheilupuisto taas yllättää vinolla sisääntulorakennuksella ja viherkatolla; kokonaisuudessa on dynaamisuutta ja nuorta voimaa.
Länsimetron ”designajelun” päättää Matinkylä. Kahteen suuntaan kaartuva valkoinen alakatto on täällä hallitseva elementti; alumiinilevyistä tehtyyn kattoon on saatu kepeyttä, joka kenties keventää kulkijan askelta.
Yksi asia on varma: mieli palaa jo nyt halusta nähdä, mitä herkkuja on luvassa päätepysäkin takana. Jatkolinjan viisi asemaa avautuvat suurelle yleisölle kuitenkin vasta 2020-luvulla.
