Tässä numerossa kirjoitetaan paljon siitä, miten betoni taipuu arkkitehtien työkaluksi tänä päivänä. Betonilla on tietenkin pitkä historia, johon mahtuu sekä hienoja että vähemmän hienoja hetkiä – etenkin asuntopuolella. Betoniasuntojen rakentaminen kiihdytti jo 1930-luvulla, kun betoni nostettiin teollisen rakentamisen materiaaliksi ajan progressiivista henkeä heijastamaan; 1950-luvulla betonista otti kopin Alvar Aalto, jonka kynästä syntyi mm. betonista rakennettuja tyyppitaloja. Samoihin aikoihin Viljo Revellin ja Aarne Ervin suunnittelema ”tulevaisuuden asuinalue” Tapiola otti materiaalista kaiken irti.
Suomalaisen betonirakentamisen ”musta hetki” sijoittuu 1960–70-luvun lähiöihin. Kun tehtiin kiireessä asuntoja taloudellisessa paineessa, rakennusten visuaalinen puoli jäi (luvattoman usein) vähälle huomiolle ja talot olivat laatikkomaisia. Vastaavasti tiedot moniin betonin kestävyyteen vaikuttavista tekijöistä – mm. raudoitteiden ruostuminen, pakkasvaikutus, betonin lämpökäsittely – perustuivat hyvin lyhytaikaiseen kokemukseen. Tästä syystä huomattava osa julkisivuista vaati peruskorjausta jo 30–40 käyttövuoden jälkeen.
Seuraavat vuosikymmenet olivatkin sitten taas parempia: 1980-luvulla alkanut betonin määrätietoinen kehitystyö puhkesi kukkaan 90-luvulla, jolloin betonirakenteissa nähtiin tervetullutta monimuotoistumista. Samalla tiellä ollaan edelleen. Tänä päivänä betonituotetta myydään uusilla ominaisuuksilla kuten äänieristys, kosteustekniikka, ympäristöystävällisyys, taloudellisuus – ja myös ulkonäkö. On hyvä pitää mielessä, että väribetoniratkaisut ja hiotut pinnat kehitettiin jo 80-luvulla.
Betonilaattojen rinnalla tarvitaan kiveä. Kotimaisesta luonnonkiviteollisuudesta on tullut viestiä, että kotimarkkinoilla erityisesti rakennuskivien kysyntä on alkanut vilkastua. Monien kaupunkien mittavat infrahankkeet ja kauppakeskusten rakentaminen lisäävät luonnonkiven menekkiä. Eturintamassa kulkevat Helsinki ja Tampere.
Betonilaattojen rinnalla tarvitaan kiveä. Kotimaisesta luonnonkiviteollisuudesta on tullut viestiä, että kotimarkkinoilla erityisesti rakennuskivien kysyntä on alkanut vilkastua. Monien kaupunkien mittavat infrahankkeet ja kauppakeskusten rakentaminen lisäävät luonnonkiven menekkiä. Eturintamassa kulkevat Helsinki ja Tampere.
Kiviteollisuusliiton viime syksynä tekemän suhdanneselvityksen perusteella luonnonkivialan yritykset uskovat tämän vuoden olevan jo paremman. Tuotannon ja liikevaihdon odotetaan kasvavan; rakennus-, ympäristö- ja sisustuskivivalmistajien luottamus kysynnän kasvuun on hyvin vahvaa. Luonnonkiviteollisuudessa toimii 280 yritystä, joiden palveluksessa on noin 1 500 henkilöä.
Kiviyritysten antamasta palautteesta välittyy kuitenkin hyvin vahva viesti julkisille hankkijoille: kivimateriaalien valintaperusteena pitäisi käyttää muitakin kriteereitä kuin halvin hinta. Kivituotteiden valmistukseen ja kuljetuksiin liittyvät ympäristötekijät jäävät yleensä huomiotta eikä tuotteiden tai kivimateriaalien laatutekijöitä juurikaan noteerata. Myös investointien elinkaarikustannuksia ja vaikutuksia aluetalouteen saisi pohtia syvällisemmin – puhumattakaan niistä työoloista, joissa kivi on tuotettu. Tässä kohtaa pallo tipahtaa ykskantaan kuntien ja kaupunkien tontille, sillä ne vastaavat pääosin julkisista kivihankinnoista.
Julkisen puolen toivoisi panostavan suomalaiseen laatukiveen myös sen takia, että kivivienti tipahti liki kolmanneksen viime vuonna. Rajun pudotuksen takana on Kiinan kysynnän hiipuminen. Kiinan ”kivitiellä” on kaksisuuntaista liikennettä, sillä valtaosa tuontikivestämme tulee nimenomaan Kiinasta. Kiina-kiveä käytetään paljon katujen päällysteissä.
Suomesta vastaavasti viedään pääasiassa graniitti- ja vuolukivituotteita. Suomalaisella kiviviennillä on silläkin pitkät perinteet ja esimerkiksi kotimaista graniittia löytyy pilvenpiirtäjien julkisivuista, kauppakeskusten lattioista ja torien päällysteistä.
