Ihmisten identiteetti on sidoksissa paikkaan – mutta ovatko arkkitehdit aina tietoisia siitä, mitä nyansseja tähän liittyy?
Maisema-arkkitehti Eetu Mykkäsen diplomityö ’Identiteetin paikka – eli mikä identiteetti on ja miksi sillä on maisema-arkkitehdille merkitystä’ palkittiin helmikuussa vuoden parhaana maisema-arkkitehtuurin diplomityönä. Työssään Mykkänen tutki maisema-arkkitehtuurin ja identiteetin suhdetta varsin perusteellisesti.
Maiseman identiteetin ymmärtämistä pidetään itsestään selvänä osana maisema-arkkitehdin tai arkkitehdin työtä. Mykkäsen diplomityö kuitenkin osoittaa, että identiteetti on usein kuviteltua moniulotteisempi ilmiö, jonka syvällinen ymmärtäminen on alalla heikkoa.
Suunnittelijoiden ymmärrystä identiteetin rakentumisesta on meillä syytä lisätä. Samalla pitää keskustella siitä työkalupakista, jonka kautta maisema-arkkitehti vaikuttaa – ei ainoastaan paikan identiteettiin, vaan sen kautta myös asukkaiden ja paikan kokijoiden henkilökohtaisiin identiteetteihin.
Tiloilla, toiminnoilla ja symboliikalla on mahdollista sekä representoida että marginalisoida identiteettejä. Diplomityössään Mykkänen käyttää esimerkkinään Kontulan keskuksen ideakilpailun aineistoa. Hän osoittaa, että alan aineistossa identiteettiä käsitellään usein pintapuolisesti, vailla inhimillistä ja sosiaalista ulottuvuutta.
Mykkänen myöntää, että moniulotteisena ja osin abstraktinakin käsitteenä identiteetti on vaikeasti määriteltävissä ja alan sisällä sitä käytetään vaihtelevin tavoin. Diplomityön esimerkki-caset kuitenkin tuovat aiheeseen konkretiaa ja näyttävät, miten paikan oma identiteetti muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja vaihtelee sekä ajassa että ihmisten välillä.
Esimerkiksi Merihaka on joillekin asuinalueen sijasta harrastuspaikka, ja Vaasanpuistikko on useimmille Piritori, vaikka kaikki eivät näin ajattelisikaan. Toisin sanoen: paikan identiteettiä ei kukaan yksin voi sanella. Samalla jokainen paikka on kuitenkin potentiaalisesti merkityksellinen ihmisten identiteetille. Jos itsensä määrittely liittyy tilaan, on tilan muutos vääjäämättä muutos myös identiteettiin.
Tila on myös kategorisoitunutta. Erilaisiin toimintoihin liittyy usein valmiita oletuksia niiden käyttäjistä, ja tuottamalla näitä toimintoja sisältävää tilaa rajaamme tai mahdollistamme niihin liittyviä identiteettejä. Tuottamalla esimerkiksi rullalautailuun huonosti soveltuvaa tilaa varmistamme, etteivät harrastukseen läheisesti liittyvät identiteetit näy näissä paikoissa.
Joskus tila on kategorisoitu myös itsessään, jolloin suunnittelija ei voi vapaasti määritellä, mikä kaikki siellä on mahdollista tai ketkä kaikki tilaa voivat käyttää.
Diplomityö sisältää myös arvokasta pohdintaa ulkotilasta representaation välineenä. Esimerkkien kautta käy selväksi, kuinka niin paikannimet, paikoissa tapahtuvat toiminnot kuin tilan visuaalinen ilmekin voivat toimia representaationa. Muun muassa miesten mukaan nimetyt paikat kertovat meille, millaiset ihmiset ovat julkisessa tilassa muistamisen arvoisia.
Siinä missä kansallismaisemat representoivat virallisesti määriteltyä kuvaa suomalaisuudesta tai Suomen luonnosta, meille syntyy koko ajan myös uudenlaista, erilaista suomalaista sielunmaisemaa, esimerkiksi maahanmuuttajien ja näiden jälkeläisten kautta.
Mykkäsen mukaan inhimillisemmälle identiteettikäsitykselle on alalla todella tarvetta. Ymmärsimme identiteettejä tai emme, meillä on suunnittelijoina valtaa suhteessa niihin, hän linjaa diplomityössään.
Maisema-arkkitehdin työssä voi olla viime kädessä kyse kielestä: niistä tavoista, joilla sanoitamme maailmaa ja käsitteellistämme sen mukanaan kuljettamia merkityksiä. Maisemaa ei ainoastaan voi piirtää, vaan myös lukea, kirjoittaa Mykkänen loppusanoissaan.
Keskustelu jatkukoon.
PETRI CHARPENTIER
